Kesäloma alkaa olla puolivälissä. Suomen kesä on tarjonnut lähinnä kaatosateita ja painostavaa ilmaa mutta se ei ole menoa haitannut. Lasten kanssa touhuaminen ja puuhastelu onnistuu säässä kuin säässä ja kesäsateella täytyykin saada kastua. Viime viikon perheemme sijaintina oli Kylpylä Kivitippu – joka ei ehkä lapsiperheen ykköspaikka ole mutta tarjosi irrottautumisen arjesta, uintia ja yhdessäoloa ilman ruoanlaittoa ja muita arjen askareita.
Olen ei-taiteellinen ihminen: olen yrittänyt pianokoulua käydä, rumpujen soitosta haaveilin ja sarjakuvapiirtämistä yritin itsekseni. Turhaan. Mielikuvitusta olen osannut käyttää, ideoin ja ratkaisen ongelmia luovasti mutta tarvitsen jonkin siemenen josta ajatusta kasvattaa. Työssäni tietojärjestelmien parissa tämä on usein tarpeen – ongelmien ratkaisu on vaihtoehtojen etsimistä ja oikein asian tarkastelua kaikista näkökulmista. Luova ratkaisukyky johtaa uusiin ideoihin ja aloitteisiin ja niiden käyttöön tulisikin kannustaa. Joskus ja ehkä useinkin ideat eivät ole niin hyviä miltä ne itsestä vaikuttavat mutta jo yritys ideoida ja oivaltaa on hyvä asia. Vaikka järin suurista innovaatioista ei ole kyse niin kyllä itse muistelen lämmöllä vaikka Loviisan ydinvoimalan vuosihuolloista saamiani aloitepalkkioita. Jos työ ja työn tekeminen kiinnostaa niin ideoita ja aloitteita syntyy ja uutta luodaan.
Tyttärieni kanssa yritän sekä rohkaista heitä käyttämään mielikuvitustaan että myös itseäni elvyttämään omaani. Olen huomannut että ”aikuisen” maailma saattaa arjen rutiineissa turruttaa luovuutta – ainakin omalla kohdallani. Arki juoksee radallaan päivästä toiseen rutiininomaisesti – työssäkin ahaa-elämykset ovat pieninä muruina isompien kokonaisuuksien seassa. Lasten maailmassa on toisin ja vaikka itse annankin itselleni luvan lapsellisuuteen niin välillä huomaan olevani jo kalkkeutumassa. Tuota kehitystä vastaan haluan taistella. Ihailen tyttärieni luovuutta leikeissään ja päätelmissään: uima-altaalla hassusti uiva vieras tyttö ei harjoittele perhosuintia vaikka isä niin opasti, vaan tyylin nimi on kuulemma mahahyppy. Leikkikentällä taas keinuessa pitää käsiin kahmaista ”rapukiviä”, joiden merkitys on isälle jäänyt hämärän peittoon. Ja paljon muita oivalluksia tulee joka päivä. ”Maailmassa on monta on ihmeellistä asiaa” sanotaan suosikkilastenlaulussani, jonka haluaisin kuvastavan koko ihmiselämää. Aina on mahdollisuus hämmästellä ja kummastella – kyseenalaistaa ja ihmetellä. Koskaan ei ole liian vanha tähän. Tänään leikkikentän vesiojassa sukelteli vesimyyrä tai jokin muu vastaava jyrsijä – olimme yhtä innokkaita kaikki kolme sitä seuraamaan ja jännittämään tuleeko se takaisin. Iskä ja kaksi tytärtä istuvat ojan pientareella ihaillen luontokappaletta joka molskahtaen uiskenteli kadoksiin. Haluan tyttärilleni opettaa luonnon ja luontokappaleiden kunnioittamista – en ole eräihminen, metsästäjä enkä luonnossa samoilijakaan. Minua kiinnostaa luonto ja luonnon monimuotoisuus itsessään aina ja kaikkialla. Luonto on lähellä ja kaukana. Isän ja tytärten yhteinen harrastus vangita ötökät ja perhoset suurella vaivalla sisältä ulos voivat tuntua naurettavalta: itselleni ne ovat mahdollisuus kertoa elämästä ja elävistä olennoista. Liiskaaminen on lopullinen, helppo ja mielenkiinnoton vaihtoehto. Elämän kunnioittaminen on mielestäni ensiarvoisen tärkeää ja se lähtee pienistä seikoista: uimapaikan pohjasta hiekkarannalle kuolemaan heitetyt simpukat ovat paljon mielenkiintoisempia otuksia eläessään sen sijaan että kuivuvat, kuihtuvat ja kuolevat rantahietikkoon.
Kyseenalaistaminen on vaikeaa kun tunteet pääsevät valloilleen. Tämän olen huomannut Enkeli-Elisa -tapauksen viime käänteistä seuratessa. Tapauksessa kirjailijan urasta aina haaveillut kirjailijatatar kirjoittaa koskettavasta tositapauksesta tytöstä joka koulukiusaamisen uhrina päättää päivänsä oman käden kautta. Olen itse ollut koulukiusattu pienessä määrin, mutta olen myös ollut koulukiusaaja – ja olen myös haaveillut kirjailijan urasta. Koko tapahtumaketjussa on monta tarttumapintaa johon halusin tarttua ja uskoa. Kuitenkin korttitalo on kaatumassa kun toimittajat ja verkkoyhteisö on etsinyt ja löytänyt epäloogisuuksia ja paikkansapitämättömyyksiä tapaukseen liittyen. Olin itse maistellut blogikirjoitusta jossa puolustelin hanketta sillä, että totuus on toisarvoinen kunhan tärkeä asia otetaan esiin. Moraalinvartijat ovat älähtäneet tästä mielipiteestä, sillä valehtelu on kuulemma aina väärin. Tällöin oletetaan että on olemassa 100% moraalisääntöjä jotka ovat voimassa aina ja kaikkialla – näin ei mielestäni ole. Jos inkvisitioryhmä kysyy että missäs se Marko luuraa ja heille valehdellaan niin tällöin toisenlaiset moraalisäännöt ovat ajaneet yksinkertaisen ”älä valehtele”-säännön ylitse. Suoraan sanottuna syiden ja seurauksien pohdiskelu syvemmin on heikko kohtani, oli kyse sitten shakkipelin siirtojen miettimisestä hävitessäni aina serkulleni tai sitten filosofisista pohdinnoista kaltevalla tasolla liikkuen. Minua älykkäämmät ja sanavalmiimmat ovat lytänneet Enkeli-Elisan kirjoittajan kokonaan maanrakoon – kenties ovat jopa närkästyneet että hänestä on kirjailija-nimitystä käytetty. Lienee nyt kuitenkin ilmeistä, että monia kirjoitettuja ja kirjoittamattomiakin säännöksiä on rikottu ja kirjailija/harrastajakirjailija/kirjoittaja laitetaan ruotuun rankalla kädellä. Pidän silti liioitteluna rikosilmoituksia tai petossyytteitä asiaan liittyen.
Minusta ei kirjailijaa tullut – en ole kohti pitkäaikaista haavetta koskaan lähtenyt koskaan vaeltamaan. Se lienee osoitus siitä, että haave on liian kaukainen tai liian mahdoton – tai olen ohjelmoinut itseni väärin jos NLP-guruja uskoo. Työpaikkani kautta nimittäin sain mahdollisuuden tutustua NLP:n periaatteisiin jotka ovat houkuttelevia ja mielenkiintoisia. En vain kokenut tärkeimpien niistä toimivan ainakaan itseeni. Olen homeopatiaa ja muita huuhaahoitoja vastaan vaikka plasebo-ilmiön kautta niilläkin voi tehonsa olla – minulle ei siis riitä että joku toimii tai saattaa toimia. Ehkä pitäisi riittää niin elämä olisi helpompaa. Yritin aidosti olla avoin NLP:lle ja ohjaaja kyllä kaikenlaista hyödyllistä kertoi mutta itse en kokenut valaistumista kokonaisuuden suhteen. Olisin kyllä halunnut, tietotekniikan ammattilaisena ajatusta kaikista monimutkaisimman tietokoneen ohjelmoinnista on kyllä mielenkiintoinen. Ja kyllähän aivoja manipuloidaan jatkuvasti monella tavalla. Ehkä olen vain huono heittäytymään – vaikken aina jaksa filosofoida tarpeeksi pitkälle niin realismi pulpahtaa pintaan asioissa jotka vaatisivat heittäytymistä.
Ihailen ihmisiä jotka uskaltavat heittäytyä – nuori yh-äiti joka jättää rutiinihommansa ja heittäytyy taiteilijaksi seuraten unelmaansa ja intohimoaan. Tai biologian tohtori joka jättää tutkijantakkinsa naulaan ja ryhtyy kirjailijaksi. Mikä on minun unelmani jota kohti heittäytyä – ja haluanko niin tehdä? Unelmistani tärkein on kuitenkin turvata rakkaitteni nykyisyys ja tulevaisuus – puolison ja lasteni haaveet ja unelmat eivät ole minun omiani mutta niille haluan tarjota rehevän kasvuympäristön.
Uutena vuonna tein itsekseni pienen lupauksen ottaa sipsutusaskeleen kohti vanhaa haavettani – vielä en sitä ole toteuttanut. Ehkä nyt olisi sen aika – jos ja mitä todennäköisimmin kun – askel ei johda mihinkään niin ainakaan en ole kokonaan jämähtänyt paikoilleen. Hiljakseen tippuva vesikin voi kaivertaa kallioon reiän, mutta jostain se ensimmäinen tippa pitää ensin pusertaa.