Eilen tuli kuluneeksi 10 vuotta joukkomurhasta, joka muutti maailmaa. Suosittelen Åsne Seierstradin kirjaa ”Yksi meistä: kertomus Norjasta” joka julkaistiin suomeksi vuonna 2014: https://eepos.finna.fi/Record/eepos.1144652.
Vuonna 2013 toteutin pienimuotoisesti vanhoja haaveitani ja suoritin avoimen yliopiston kirjoittamiskursseja Etelä-Pohjanmaan opistolla mainion Tero Hannulan opettamana. Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa -kurssin välitehtäväksi valitsin Utøyana tapahtumat joita pohjustin näin: ”Omassa välitehtävässäni käsittelen Anders Behring Breivikin elämää jossa helpottavana tekijänä on että kyse on lähihistoriasta: sinänsä norjalainen minua 3 vuotta nuorempi mies on jotain johon voin samaistua. Olemme eläneet historiasta samat ajanjaksot ja olleet paljon myös näkemättä. Emme ole kokeneet natsi-Saksan aikoja mutta olemme nähneet vaikkakin nuorina ehkä mielenkiinnon puutteen vuoksi vajavaisesti Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksojen yhdistymisen. Vakaumuksellisesti olen hyvin kaukana Breivikista – ja eläytyminen hänen aatemaailmaansa on vaikeaa. Toisaalta olen vihapuhetta kohdannut hyvin paljon itsekin erinäisissä keskusteluissa: ateistina, maahanmuuttajien ja seksuaalivähemmistön oikeuksien ja ylipäätään järjen käytön puolustajana usein vastaan tulee ihmisiä joiden viha tuntuu ylettyvän sfääreihin jotka mahdollistaisivat lähes mitä vain – kenties jopa joukkomurhan.”
Näillä saatesanoilla ohessa oma kirjoitusharjoitukseni marraskuulta 2013.
Arjalaisuuden puolesta
Heinäkuun 22. päivä ja perjantai – Norjan kesä ei taaskaan ole järin lämmin mutta kämmenissä tuntuu nihkeä hiki, vuosien odotus ja täyttymys on käymässä toteen. Epäonnistumisia, pettymyksiä sekä itseen että koko yhteiskuntaan mutta vihdoin on takaisinmaksun aika. VW Crafter pakettiauto sulautuu liikenteessä muihin samanlaisiin, kukaan ei osaisi arvata että vaatimattoman ellei jopa ruman pakettiauton uumenista puhaltaisi muutoksen tuulet koko Eurooppaan. Nappaan vielä muutaman lääkkeen – tiedän niiden hieman väsyttävän mutta en halua jättää mitään sattuman varaan. Kansallisaate on vahva mutta joskus liha on heikko. Ei jutkuongelmaakaan ratkaistu säälimällä vaan toimimalla – kasvain on leikattava, vaikka se tietääkin vertavuotavaa haavaa.
Oslon keskustan hallintorakennus häämöttää, pahuuden ydin joka hyssyttelee maahanmuuttajia ja tekee tietä islamin valtaannousulle. Kukaan ei näe totuutta, kukaan ei kuule totuuden ääntä. Siksi on toimittava – ja tänään pitkä urakkani saa huippunsa. Historiankirjoittajat tulevat muistamaan minut – Anders Behring Breivikin sankarina Daavidina joka nousi islamilaisuuden Goljattia vastaan.
Tarkistan laitteen toimintakunnon auton takaosassa, johdot, ajastin ja nallit toimivat kuten niin monta kertaa harjoituksissa ennenkin. Nyt on tosi kyseessä. Parkkeeraan auton ennalta suunnittelemaani paikkaan ja kytken ajastimen käyntiin. Astun ulos autosta, lämmin kesätuuli osuu hikoileville kasvoilleni tuo mukanaan jonkun tutun tuoksun vuosien takaa. Nuoruuden kesäpäivät Oslossa ovat vain haalenneita muistoja – onneksi sentään ei-mieluisat muistot tuppaavat haalenemaan nopeammin.
Havahdun taas, vilkaisen kelloani. Koko ajatuskulku nuoruusmuistoihin ei liene kestänyt kymmentä sekuntia kauempaa mutta kiiruhdan silti eteenpäin. Aiemmin vuokraamani Fiat Doblo on parkkeerattuna siihen mihin sen jätin. Sen takakontissa odottaa suunnitelmani toteutuksen kannalta tärkeimmät välineet. Olen hermostunut, hyppään autoon ja kaasutan pois. Pulssini tasaantuu sekuntien vaihtuessa minuuteiksi ja ajaessani luoteeseen kohti Utøykaiaa. Käännän rannettani päästämättä irti tiukkaa otettani ratista. Kello on 15:21. Mikäli laskelmani pitävät paikkaansa minuutin kuluttua pitäisi tapahtua. Avaan radion ja auton ikkunan – haluan olla varma. Alan hermostua, kellon viisari liikahti taas. 15:22. Miksi mitään ei tapahdu. Pieni jysäys erottuu Fiatin moottorin aiheuttamasta tärinästä, vai kuvittelinko minä. Ehkä liiallinen steroidien käyttö aiheuttaa jo kuuloharhojakin. Vilkaisen taustapeiliin jossa näen kuin suuren sienen kasvavan kohti korkeuksia. En tahdo pysyä nahoissani, se toimii sittenkin. Tuhannet työtunnit ja vuosien uurastus ja salailu eivät olleet menneet hukkaan. Avaan radion juuri kun paikallisen aseman lähetys keskeytetään kiireellisen tiedotuksen vuoksi. ”Hallintorakennus on vaurioitunut pahoin räjähdyksessä” – rakennus ei minua kiinnosta. Haluan tietää onko maahanpetturit saaneet ansionsa mukaan. Stoltenbergin äpärä ansaitsee rangaistuksen teoistaan.
Radiossa mitättömyydet toistavat samoja lauseita. Räjähdys on vaatinut kuolonuhreja, pelastushenkilöt sammuttavat tulipaloja. Äänet sulautuvat yhdeksi puuroksi mielessäni joka on jo suuntaamassa kohti tulevaa. Vilkaisen kelloani, se on kohta neljä iltapäivällä. Olen aikataulussa. Päätän pysähtyä hetkeksi valmistautumaan. Ahtaudun pakettiauton takaosaan ja puen päälleni poliisin univormun, se ahdistaa hiukan vyötäröltä – puku oli pakko tilata naamiaistarvikekaupasta, etteivät epäilykset heräisi. Kiristävän vyötärön saan kuriin luotiliivillä – olo on vähän epämukava mutta toisaalta puristava asuste saa unohtamaan sen ajoittaisen puristavan epäilyksen tunteen takaraivossa. Nyt on myöhäistä epäröidä.
Kello 16:00. Olen päässyt jatkamaan ajomatkaani ja radion uutiset toistavat minulle itsestään selviä asioita. ”Poliisi vahvistaa että pääministeri Jens Stoltenberg”… havahdun radiojuontajan huolestuneeseen ääneen ja voitonriemuinen tunne valtaa mieleni. ”…on turvassa samoin kuin muutkin hallituksen ministerit. Poliisi on löytänyt tällä hetkellä 5 ruumiista ja 3 on edelleen kateissa. Loukkaantuneita on kymmeniä.” HELVETTI. Stoltenberg on turvassa, muslimiäpäröiden ja muiden maanpettureiden esitaistelija on turvassa. Puristan kaksin käsin Fiatin ratista ja yritän rauhoittaa hengitystäni – minulla on vielä sanani sanottavana. Hyräilen isänmaallista hymniä – minä Anders Behring Breivik Temppeliherrain arvoisan ritarikunnan jäsen.
Kello on jo lähes viisi kun saavun perille Utøykaian lauttarantaan. Peitetarinani uppoaa täydestä lautan henkilöstöön, olen menossa saarelle turvatarkastusta suorittamaan Oslon iskujen johdosta. Otan autosta mukaani reppuni, jossa ammusten lisäksi on kiikaritähtäimellä varustettu kiväärini. Opin aseiden käytön Valko-Venäjällä jossa entinen KGB:n eversti opetti minulle arvokkaita taitoja valkoisen rodun selviämisen varmistamiseksi. Kiinnitän henkilöllisyyskorttini rintapieleeni, kortti vakuuttaa minun olevan Martin Nilsen Oslon poliisista. Hymähdän itsekseni. Poliisiksi eli rotupetturien suojelijaksi en koskaan ryhtyisi. MS Thorbjørn –lautta liikahtaa rannasta ja aloitta rauhallisen matkansa kohti Utøyan saarta, jossa suuri joukko rotupettureita kokoontui veronmaksajien rahoja tuhlaamaan.
Sora narahtaa maihinnousukenkieni alla kun astun lautalta saarta kohti. Minua tapaamaan rientää leirin johtaja ja saaren emäntä joka esittelee itsensä Monicaksi. Menemme hänen toimistorakennukseensa ja kerron kyseessä olevan rutiininomaista tarkastusta Oslon pommi-iskun johdosta. Monica kertoo suorasukaisesti mielipiteensä mielestään raukkamaisesta pommimiehestä joka viattomia ihmisiä murhaa. Takaraivossani jyskyttää, tahtoisin takoa tuon naisen päähän kaiken minkä tiedän maahanmuuttajien ja islamin vallannoususta joka täytyy pysäyttää ennen kuin on liian myöhäistä. Tyydyn hymyilemään väkinäisesti ja annan akan jatkaa yksinpuheluaan. ”…olisi varmaan parempi jos kutsun paikalle myös leirin turvallisuudesta vastaavan Trond Berntsenin.” Perkele, ajattelen itsekseni. Turvallisuuspäälliköllä saattaa olla vähintäänkin pippurisumutetta – pahimmassa tapauksessa tainnutuslaite. Vaistomaisesti siirrän kättäni kohti vyötäröllä roikkuvaa asekoteloa, jonka napin vaistomaisesti napsautan auki.
Kuulen askelia takaani. Käännyn puolittain ja vilkaisen tulijaa, jolla on kädessään radiopuhelin. Jokin epäilyttää joko minua tai kohtaamiani ihmisiä. Paljastuinko jo? Tunnen hien valuvan otsaltani alaspäin. Olisiko viisainta luovuttaa, antautua, mennä kotiin äidin luo ja hoitamaan viheralan yritystä. Tuskin minä yksin kuitenkaan voin taistella koko maailmaa vastaan.
Katson tarkemmin sisään tullutta turvallisuuspäällikköä, hän katsoo minuun epäluuloisesti ja tavaa henkilökortissani lukevaa nimeä. Vilkaisen jälleen Monica-nimistä naista, hänen käteensä on ilmestynyt puhelin. Miksi hän epäilee minua – minähän olen puhtaan arjalaisen näköinen vaalea mies. Jos olisin ollut Ahmed Svensson niin minua ei varmaan epäiltäisi – rotunsa häpeäpilkut luottavat mieluummin mutiaisiin kuin omiinsa. En voi antaa tämän jatkua. Vedän pistoolin kotelostaan ja tähtään naista, puhelin tipahtaa hänen kädestään. Vedän liipaisimesta, käteni tärähtää hiukan ja nainen valahtaa lattialle. Käännyn aseen kohti vartijaa joka on juuri havahtunut todellisuuteen ja hapuilee varustevyötään. Vedän liipaisimesta kahdesti – hapuilu on ohi sekä minulta että vartijalta. Otan varustekassini, astun kuolonkorinaisen vartijan ruumiin yli ja astun ulos rakennuksesta. Lähirakennusten nurkilta kurkistaa päitä – kirottuja marxilaisnuoria jotka ovat tulleet imemään Norjan elinvoimaa. Kutsun väkeä koolla, vakuuttelen kaiken olevan kunnossa. Poliisin univormuni vakuuttaa epäluuloisia ja hetken kuluttua minua ympäröi joukko nuorisoa. Pitkiä, lyhyitä, tyttöjä, poikia, kauniita, rumia, lihavia laihoja. Nuoruuden ja lapsuuden rajamaastossa häilyviä aivopestyjä pikku pirulaisia. Orastava säälintunne katoaa adrenaliinin alkaessa virrata suonissani miettiessäni temppeliherroja ja ylpeyttäni isieni maasta. Tunnen kuinka esi-isieni henget johdattavat minua kantamaan ylpeänä vallankumouksen lippua. Jälkipolvet muistavat Anders Behring Breivikin – miehen joka uskalsi sanoa ei.
Välähdyksiä, laukauksia, kirkumista. Kävelen määrätietoisesti ympäri saarta, ammun vihollisiani armotta. Marxilaisongelman lopullinen ratkaisu on käsissäni. Ihmiskunnan uusi nousu on alkanut. ”Marxilaiset, kuolette kaikki” huudan kurkkuni käheäksi. Kunpa olisin keksinyt jonkun vakuuttavamman sotahuudon – tulevien historioitsijoiden ihailtavaksi ja ylistyslaulujen kertosäkeiksi. Saavun rantaan, näen vilauksen kiven takana kyyhöttelevästä marxilaisäpärästä. Vakuutan hänelle että hän on turvassa, minä olen poliisi. Nyyhkytyksen saattelemana tyttö nousee horjuen seisomaan, itkuiset silmät katsovat minuun ja alaleuka vapisee. Siinä se maahanmuuttaja nyt anoo pelastusta vaalealta viikingiltä – apu ja sosiaaliturva ja rahat kyllä kelpaavat mutta mitä he voisivat antaa yhteiskunnalle. Islam-myönteisyyttä ja kylällisen sukulaisia Afrikasta. Sykkeeni nousee ja tunnen vihan kiehahduksen sisälläni – ennen kuin mietin asiaa huomaan nostaneeni pistoolin ja lähettäneeni lyijyannoksen matkaan. Metallinen avunantoni saavuttaa kohteensa joka kiitollisena kumartaa sitä nauttimaan jalkojeni juureen nytkähdellen hetkisen – mutta vain hetkisen.
Vilkaisen järvelle – näen vesilintujen kaartelevan siellä täällä ja isompia ja pienempiä pisteitä jotka liikkuvat aallokossa. Otan selästäni kiväärin ja tutkin kiikaritähtäimellä tarkemmin – uimareita jotka henkensä edestä uivat kohti mannerta. Poistan varmistimen ja laukaisen. Yksi piste nytkähti ja katosi pinnan alle. Lokki kirkuu jossain taustalla, vai onko se ihminen – en tiedä enkä välitä. Kiikaritähtäimeni ristikko löytää uuden kohteen. Katselen vedessä räpiköivää säälittävää otusta. Voimat lienevät jo loppumassa sillä hän painuu pinnan alle vähän väliä. Ammun. Osun käteen. Räpiköinti kiihtyy hetkeksi kunnes pinta tyyntyy.
Käännyn takaisin rantaa kohti. Adrenaliini sykkii suonissa vahvana, mutta ihmiset ovat piiloutuneet ja kohteiden etsiminen hankaloituu. Tiedän olevani väsynyt – en ole nukkunut pitkään aikaan ja steroidilääkityskin tekee tehtävänsä. Kaivan puhelimen esiin ja soitan hätänumeroon. Kerron tehtäväni olevan suoritettu ja olevani valmis antautumaan.” Kunpa voisi levätä, mietin sulkiessani puhelimen. Näen kauempana piilopaikassaan kyyhöttelevän nuoren – jo täältä asti erotan tummat hiukset ja olemuksen joka kertoo taustojen olevan jossain muualla kuin arjalaisessa suvussa. Vihantunne saa minut juoksemaan kiväärin kanssa lähemmäksi. Kohteeni ymmärtää minun huomanneen hänet ja lähtee karkuun kompastellen omiin jalkoihinsa – ”älä älä älä”-huudot koskettavat jotain turtumatonta kohtaa alitajunnassani, mutta temppeliherrain valan velvoittamana poistan epäkelvon aineksen yhteiskunnastamme. Tulevat sukupolvet kiittävät vielä minua.
Vaellan päämäärättömästi vielä pitkin saarta, ammun sinne ja tänne joskus paremmin tuloksin ja joskus heikommin. Viestini alkaa olla jo valmis – kirjeeni tuleville sukupolville on kirjoitettu ja kaikki tästä lähtien ovat vain merkityksetöntä koristelua. Tiedän että yhteiskunta ei hyväksy kirjeeni sisältöä, vielä. Mutta teen tämän tulevien sukupolvien tähden.
Näen poliisin erikoisjoukkojen saartavan minua, megafoni huutaa jotain käskynomaista. En välitä, sillä tiedän jo etukäteen mitä aion vastata käskyihin: ”Olen valmis nyt.”
Lähteet:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anders_Behring_Breivik
http://fi.wikipedia.org/wiki/Norjan_iskut_2011
http://en.wikipedia.org/wiki/Timeline_of_the_2011_Norway_attacks