Ei minun nimissäni

Lauantai 6.2. oli merkittävä ja merkillinen päivä. Ehkä kuitenkin lähden pohjustamaan asiaa hieman kauempaa – varmistaen näin ettei kukaan jaksa lukea loppuun asti.

Olen mies joka haluaa seistä sanojensa takana – niidenkin sanojen joita ehkä kadun myöhemmin. Olen siis omalla nimelläni ja sähköpostiosoitteellani esim usenet-ryhmissä ollut viime vuosituhannelta asti. Uskonnoton olen ollut aika lailla aina – uskonto oli se pakollinen oppiaine, jolla sai keskiarvoa helposti korotettua. Lukioikäisenä minua alkoi ärsyttämään resurssien tuhlaus aineessa jossa tarinoita luettiin totena. Erosin kirkosta ja löysin erään uskonnottoman kirjoituksen ”Kirje kristitylle ystävälleni” ja tämän kautta muita samalla tavalla ajattelevia – vapaa-ajattelijoita.
Vapaa-ajattelijain liitto ry:n säännöissä todetaan että vapaa-ajattelun katsomuksellisena perustana on tieteeseen perustuva uskonnoton todellisuuskäsitys. Yksilön ja ajatuksen vapaus, etuoikeudeton tasa-arvo, suvaitsevaisuus sekä vastuu lähimmäisestä ja ympäristöstä ovat osa tätä katsomusta. Tämä muotoilu on edelleen ajankohtainen ja allekirjoitettavissa.

Poliittisesti olen aina ollut kallellani vasemmalle ja isäni ja isoäitini viitoittamalla tiellä olin demarinuorissa ja -opiskelijoissakin mukana muutaman vuoden. Vihervasemmistolaisuus on ollut luontevaa seurausta kiinnostuksieni ja ajatusmaailmani pohjalta: en koskaan päässyt biologiaa opiskelemaan ja ehkä hyvä niin. Ehkä kuitenkin pitäisi hoitaa nuo kandin työtä ja gradua vaille valmiit ohjelmistotekniikan opinnot ensin. Elämän tärkeimmän asian eli esikoisen syntymän jälkeen muutimme Jalasjärvelle ja resurssit keskitin tietysti olennaisuuksiin. Jossain vaiheessa politiikka alkoi hieman taas kiinnostaa, paikallistasollakin. Ensin tietysti mietin että SDP on se tuttu ja turvallinen. Selvittelyjeni perusteella paikallinen työväenyhdistys vaikutti sen verran ”virkeältä” ja sykkivän dynaamiselta ettei edes sähköistä liittymislomaketta kunnon yhteystiedoista puhumattakaan niin asia sitten jäi hautumaan.

Homous on eteläpohjalaisille ollut varmaan asia josta ei ole haluttu kuulla. Heteropoikien normaali ”vitsikäs” tervehdys ”mitä homo” oli itselleni tuttua ja tuollaisten asioiden merkityksiä ei tullut ikinä ajatelleeksi. Enkä sitä oikeastaan pahanakaan voi pitää koska tiedän ettei minun ja kavereideni taustalla ollut mitään homofobiaa – se vain oli asia joka oli hyvin kaukainen. Myöhemmin ”aikuistuessani” kuitenkin huomasin että aika monella ihan oikeasti homous on jotakin jota ei suvaita. Syyt ovat hyvinkin vaihtelevia – toisilla syynä on teinitasolle jäänyt ajattelumalli. Toisilla taas syy on aidosti vakaumuksellinen, jossa perusteena käytetään muinaisia tarinoita. Mielipiteitä sitten kuorrutetaan kaikenlaisella keksityllä perusteilla, kuten vaikkapa erään, jo onneksi entisen kansanedustajan, muotoilu jossa pelkäsi veronmaksajien loppuvan jos kaikki olisivat homoja.

Homofobia nousi huippuunsa edellisen presidentinvaalin aikana – kun Pekka Haavisto oli ehdokkaana. Lopputulos on kaikkien tiedossa, mutta kukaan tuskin odotti noin hyvää tulosta vihreälle homolle. Vihreiden ajatuksiin olin jo aiemmin tutustunut ja huomannut heissä olevan paljon viisautta ja niitä arvoja joita itsekin ajan. Kiinteää ja ehdotonta ydinvoimavastaisuutta en allekirjoita, mutta toisaalta jos olisi olemassa puolue, joka on kanssani samaa mieltä kaikesta olisi siinä yksi jäsen ja siltikin puolue olisi vaarassa hajota sisäisiin ristiriitoihin. Niinpä ”Kakkonen on ykkönen”-kampanjan innoittamana liityin Vihreisiin ja sillä tiellä olen poliittisesti edelleen. Kuntavaaliehdokkaanakin olin – tarkoituksena lähinnä aurata tietä alueen yhtenä harvoista ”julkivihreistä”. Aitoavioliitto ry:n kampanjointi tasa-arvoista avioliittolakia vastaan on mielestäni vastenmielistä – mustamaalausta ja uskonnollista julistusta pahimmillaan.

Arvomaailmaani kuuluu siis rationalismi, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo. Siksi luonnollisesti vastustan rasismia ja isänmaallisuuden verhoon maalattua kiihkonationalismia. Kun suomalainen tekee rikoksia – isoja tai pieniä – hän on vastuussa teoistaan itse. Selittäväksi teoksi haetaan korkeintaan henkilöhistoriaa. Jos maahanmuuttaja syyllistyy vastaaviin tekosiin, teot johtuvatkin hänen etnisestä taustastaan ja uskonnostaan. Jokainen väkivallanteko, raiskaus ja hyväksikäyttö on liikaa ja jokainen sellaiseen syyllistynyt ansaitsee rangaistuksen. Maahanmuuttajien leimaaminen yksittäistapauksien perusteella on asia jota en sulata. Pelon lietsominen ja (poliittisen tai taloudellisen) voiton kiilto silmissä tapahtuva valehtelu on jotain mitä en sulata. Ne tavalliset ihmiset jotka hädän hetkellä ovat tehneet päätöksen lähteä pakoon eivät ansaitse rasistien uhkailuja, herjauksia ja jatkuvaa pelon tunnetta.

Pelon tunnetta eivät ansaitse myöskään suomalaiset naiset ja tytöt – jotka ovat kohdanneet ahdistelua ja raiskauksia valitettavasti kautta aikojen. Maahanmuuttajien tekemien rikosten kuuluu olla ja ovatkin lain edessä samassa asemassa lain edessä. Myös turvapaikkahakemusasioissa olisi rikokset huomioitava – mutta lakien mukaan tässäkin on rajoitteensa. Valitettavasti rasistit maalailevat kuvaa suvakeista jotka sallivat maahanmuuttajien rikokset – samalla kun itse toivovat suvakkihuorille raiskauskohtaloa.

Facebook-keskusteluissa olen ollut kommentoimassa erinäisissä ketjuissa – ”kaikkien kukkahattutätien kummisetä” on ehkä ollut mieleenpainuvin titteli. Suvakki-titteli on jo arkipäivää. Tämän lisäksi nämä katujen soturit kampanjoivat nimettömästi minun nimissäni esim. suomi24.fi-palstoilla tai yhteisten fb-tuttujen kautta yrittävät udella asioistani.

Rajat kiinni -joukko päätti järjestää 6.2. mielenosoituksen kotikulmillani – Seinäjoella. Kuultuani tuosta heitin heti eräässä ryhmässä ajatuksen ilmoille vastamielenosoituksen tarpeesta? En kuitenkaan ollut itse valmis ottamaan järjestämisvastuuta ja ajatus jäi ajatuksen tasolle. Kun kuulin että vastamielenosoitus onkin tulossa ihan eri porukan järjestämänä, ilmoittauduin heti ”Ei rasismia minun nimissäni”-tapahtumaan. Olisin siis 39-vuotiaana ensimmäistä kertaa osallistumassa mielenosoitukseen. Eräs minua puolta nuorempi neito oli saanut saman ajatuksen, onneksi hänellä oli enemmän munaa kuin minulla ja alkoi työskennellä idean eteen.

Ajelin lauantaina 6.2. hyvissä ajoin räntäsateessa ajelin Seinäjoelle. Mielenosoituspaikan valtaosa oli Rajat kiinni -porukalle varattuna – heidän kampanjansa oli kauemmin valmisteltu, paremmin organisoitu ja nimekkäitä puhujiakin oli saatu paikalle. Itse keskityin kuvaamiseen mutta toki pistin kukkahatun päähäni, sillä halusin osoittaa kummalle puolelle kuuluin. Oli hienoa nähdä nuorta ja vanhaa vastustamassa rasismia. Seinäjoen Vihreiden PJ Jani Mäkinen puhui mainiosti siitä, että Rajat kiinni -porukan vastustaminen EI tarkoita rajojen aukaisemista kaikille. Suvakkius EI tarkoita väkivallan tai rikoksien hyväksymistä. Vastustimme rasismia ja rikosten vastuun siirtämistä yksilöltä koko yhteisölle.

Näin aktiiviuskonnottomana olen hyvin tietoinen islamiin liittyvistä ongelmista, islamissa maallistumiskehitys on paljonkin jäljellä länsimaisen kristinuskon vastaavasta. Myös naisten asemassa on paljon puutteita, mutta kyllä naisten alistamista löytyy ihan kotoisistakin perheistä. Minä olen ateisti – uskon yhteen jumaluuteen vähemmän kuin kristitty, kyse ei siis ole loppupeleissä suuresta erosta. Olen ollut aikoinaan Prometheus-leireillä maailmankatsomuspaneeleissa keskustelemassa elämän tärkeistä kysymyksistä: niissä on huomattu että joskus ateisti on ajatusmaailmassa paljon lähempänä vaikkapa evankelis-luterilaista pappia kuin vastaavasti papin ajatusmaailma suhteessa karismaattiseen lahkoon tai vaikkapa jehovantodistajan ajatusmaailmaan. Samanlaisista perusmateriaaleista (esim. Raamattu) voidaan rakentaa hyvinkin erilaisia vakaumuksia – sama toki pätee uskonnottomiinkin.

Anarkismi liitetään usein erottamattomaksi osaksi vasemmistolaisuutta. Minulle mielenosoitus on rauhanomainen tapahtuma: oman asiansa ajamista ilman riehumista ja mellakointia. Mielipiteet saavat taistella ja niiden kuuluukin. Sitä tapahtui puolin ja toisin. Näin isot, aikuiset miehet huutamassa henkilökohtaisuuksia nuorille naisille heilutellen samalla spraymaalilla sotkettua Suomen lippua. Kun he samaan aikaan yllyttävät toisiaan vääristellyillä tiedoilla, minua alkaa pelottaa mitä tuleman pitää.  Ei silloin ole kysymys siitä mihin uskoo tai on uskomatta vaan siitä miten joukossa tyhmyys tiivistyy, yllytetty kiihko kasvaa ja yllyttää yhä suurempaan kiihkoon. Tämä porukka oli se, joka mainosti turvaavansa katuja. Kiitos ei.

Mielenosoituksen molemmat puolet olivat varmaan omasta mielestään niitä paljon puhuttuja tolkun ihmisiä. Ehkä rehellisyyden nimissä on sanottava, että ne tolkun ihmiset pysyivät tuossa kauheassa säässä kotona. Itse lähdin siinä vaiheessa, kun pään sisällä alkoi kuumeta ja jaloissa kylmetä. Ehkä monen muun olisi pitänyt tehdä sama johtopäätös jo aiemmin. Oli hienoa nähdä vanha ystävä seisomassa samassa rivissä – suvaitsevaisuuden puolesta. Oli myös hienoa kuunnella sivullistenkin kommentteja: eräs eläkeläispariskunta jutteli ja punniskeli asioita puolin ja toisin ja tulivat johtopäätökseen että enemmän olivat kallellaan samalla kannalle kuin minä. Varmasti oli toisenlaisiakin mielipiteitä. Minua harmittaa, että ihmisiä oli niin paljon enemmän Rajat kiinni -mielenosoituksessa – mutta ymmärrän että asiassa on monta näkökulmaa ja johtopäätösten tekeminen kannattajista on vaikeaa.

Huuhaan vastustaminen on aina ollut minulle tärkeä asia: olivat kyseessä sitten uskonnot, homeopatia tai vaikkapa rasismi. MV-lehden vääristelyt ja valheet eivät eroa kreationistien ”tieteenteosta” tai vaikkapa homeopatian teorioista. Huuhaata vastaan taistelu onkin sitten taistelua tuulimyllyjä vastaan: milloin ”tämä ei ole järjen vaan uskon asia” ja milloin ”näin asiat koetaan” ja milloin mitäkin. Ei tuosta mielenosoituksesta varmaan kenellekään hyötyä ollut, poteroihin oli kaivauduttu syvälle ja mielipiteet tuskin muuttuivat. Mutta lapsieni vuoksi olen tyytyväinen että menin ja nousin rasismin nousua ja isänmaalliseksi naamioitua uhittelua vastaan. Olen ylpeä niistä nuorista jotka halusivat järjestää vastamielenosoituksen, sillä vaikeneminen katsotaan usein hiljaiseksi hyväksynnäksi.

Otimme kuvan ”vastapuolen” johtohahmon kanssa – hän piti kukkahattuani päässään ja minulla oli Sisu-pipo. Vaikka näkökantamme monista asioista eroavat kuin yö ja päivä niin me olemme molemmat ihmisiä. Jutellessamme hänen kanssaan hänen eräs aatetoverinsa osoitti halveksuntansa minua kohtaan. Omalla reaktiollaan hän tietysti ansaitsi vastavuoroisen tunteen. Parhaiten mieleeni jäi kuitenkin huolitellun näköinen vanhempi herrasmies. Pitkä palttoo ja sliipattu harmaa tukka – ehkä oli jokin myyntimies, ellei jopa johtaja. Kun eräälläe hetkellä olin yksin ja näpräsin kameraani, hän asteli hitaasti luokseni ja sanoi päin naamaa: ”Olethan sinä nyt pelle.” Hämmästyksestäni huolimatta sain kuitenkin sanottua että: ”Hauska tutustua, sittenhän meitä on kaksi.” Kädenojennukseeni hän ei kuitenkaan vastannut vaan lähti pois. Ja nykynuorison käyttäytymisestä on kaikenlaisia sanontoja.

Pelko, pelko, saa vallan helposti. Älä mene pois, älä mene pois, sanoo rohkeutesi. Maj Karman laulun sanat sopivat kyllä tuohon tilaisuuteen. Pelkojen ruokkiminen onnistuu tarkoitushakuisella ja määrätietoisella toiminnalla. Pelokkaat ihmiset hakevat turvaa sitten ääriliikkeistä tai antavat ääriliikkeille hiljaisen hyväksynnän.

En suostu pelkäämään – en suostu vaikenemaan. Ei rasismia minun nimissäni.