Tänään vietin isyyteni 10-vuotispäivää – ensimmäistäni kolmen lapsen isänä. Suomalaisurheilijan tavoin isyydessä teen parhaani ja katson mihin se riittää. Toivon kaikkea hyvää kaikille isille ja isoisille, jotka rakastavat pyyteettömästi lapsiaan oli lapsissa sitten omia geenejä tahi ei. Vanhimmilla tyttärillä esiteiniys puskee jo välillä pintaan ja iskä (ja äiti) on idiootti, joka pilaa kaiken ja tahallaan. Onneksi kuitenkin iskä on yhä myös turvallinen syli ja joku, jonka apuun voi luottaa – paitsi silloin kun iskä on hajamielinen.
Juhlapuheissa korostetaan perhettä, vanhemmuutta ja vanhemmuuden merkitystä. Mikä muu olisikaan yhtä tärkeää kuin oma lapsi ja hänen parhaansa. Valitettavan usein tämä jää sanahelinäksi töiden, puheenjohtajuuksien, kokouksien, titteleiden, palaverien, velvollisuuksien ja edustustilaisuuksien täyttäessä ne arvokkaat hetket, jolloin voisi olla läsnä lastensa arjessa – läsnä kun läksy on vaikea tai jokin muu askarruttaa pientä ja isompaakin mieltä. Illalla seikkailuihin johdattamassa iltasadun merkeissä. (Meillä luetaan tällä hetkellä Hobitti-kirjaa – mukava on nukahtaa omaan sänkyyn iskän (tai äidin) tutun äänen kertoessa tarinaa.)
Tänään sain hienoja isänpäivälahjoja – mutta ennen kaikkea sain viettää koko perheen kanssa laatuaikaa uimahallilla. Ensin Frans-pojan vauvauinnissa ja sitte tyttöjen kanssa odotellen heidän uimakoulunsa alkamista. Iskä enää harvoin leikkikaveriksi isompien tyttöjen leikkeihin mahtuu, mutta uimahalli tai uimaranta on toivottavasti vielä pitkään poikkeus, jossa iskän hartioilta on hyvä ponnistaa kohti korkeuksia ja molskahdusta takaisin veteen.
Idiootinpäivä – isänpäivä – perhepäivä – vanhemmanpäivä – läheisenpäivä. Kohua aiheutti hiljattain ”julkea” ehdotus, jossa kahdessa päiväkodissa suunniteltiin isänpäivän nimen muokkaamista, jotta huomioitaisiin he joilla isää ei ole. Julma ja empatiakyvytön vouhkaaminen alkoi samantien – isyys oli muka vaakalaudalla ja yhteiskunnan peruspilarit järkkyivät. Mieleeni jäi etenkin erään pastorismiehen blogikirjoitus, josta kyllä huokui jokin ihan muu kuin uskonsa perushahmon välittämä lähimmäisenrakkaus. No en minäkään nähnyt aloitteeseen todellista syytä: perheitä ja elämäntilanteita on erilaisia ja niistä voi ja pitää keskustella avoimesti. Perheet eivät ole toisiaan huonompia tai parempia – vain erilaisia. Mutta jos oma isyys horjuu siitä, että saisi rakkaalta lapseltaan kortin ”Hyvää läheisenpäivää” niin isyys on heikoissa kantimissa.
”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.” – näin totesi jalkaväenkenraali Adolf Ehnrooth useasti. (Suosittelen muuten Kenraalin testamentti -äänikirjaa jonka edesmennyt suurmies itse lukee.) Suomi on hyvä maa, joka tarjoaa vanhempainvapaata ja isyysvapaata. Kunpa yhä useampi isäkin mahdollisuuksiensa mukaan käyttäisi hyväkseen ainutlaatuisen mahdollisuuden olla enemmän läsnä lapsensa elämän alkutaipaleelle. Kunpa Suomessa olisi arvojohtajuutta, joka asettaisi oman lapsensa etusijalle näyttäen mikä elämässä on tärkeintä.
Koska Suomi on hyvä maa ja Pohjanmaan Kaluste on hyvä työnantaja niin minä voin ja haluan olla omien arvojeni mukainen. Siksi pidänkin pidemmän irtioton työelämän oravanpyörästä kunnon isyysvapaan merkeissä. Palaan sieltä toivottavasti parempana isänä, parempana puolisona, parempana ihmisenä ja parempana työntekijänä.
Vaikka en usko jumaluuksiin niin Raamatussa sanotaan hyvin: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. ”
Rakastan olla isä Sonjalle, Senjalla ja Fransille. Rakastan myös Marikaa, jota ilman en olisi isä enkä paljon muutakaan. Rakastan omaa isääni eli tyttöjen Markku-faaria. Ja tietysti Tuula-äireetä eli tyttöjen Jurvan mummaa myös. Ja monille muillekin riittää rakkautta jaettavaksi.
Rakastetaan enemmän ja uskotaan hyvään – eikä jokaisesta asiasta kaiveta sitä pahinta vaihtoehtoa ja tulkita jokaista ilmaisua mahdollisimman pahantahtoisesti ja ennen kaikkea ei levitetä vihaa eteenpäin niin kuin nyt määrätietoisesti tehdään. Toiset jopa poliittista uraa rakentaen vain määrätietoisen vihan ja vääristelyn varassa. Näin toivon isän ja ihmisen ja viherpiiperön nimessä, amen. (Tai pitäisikö sanoa kuten siskonplikka muisteli että ruokarukous päättyi sanaan: aave.)