30.8.2005 kertoilin Ylelle TV-muistojani ja raapustuksieni perusteella olin toukokuussa 2006 Muistikuvaputki-sarjan kuvauksissa Jyväskylässä. Nyt sarja on näköjään uusintakierroksella.
TV ja minä
Jo pienenä lukutoukkana minua kiinnosti lukemisen lisäksi katselu –
telkkari oli jo tuolloin 80-luvun alussa joka kodissa ja videotkin
alkoivat yleistyä. Ehkä merkittävimpiä muistoja tv-ohjelmiin liittyen on
Robottin von Rosenbergin tutkimukset, joita koulussa katsoimme. Tämä
koulu-tv:n sympaattinen robotti kertoili mielenkiintoisista asioista ja
se innosti minua valtavasti. Minulla on vieläkin kotosalla kansio, jota
ala-asteellä väsäilin – kansio sisältää käsinkirjoitettuja ja ontuvasti
siskon kirjoituskoneellakin naputeltuja tekstejä tietosanakirjasta
kopioituna tai itse muotoillen ja kuvittaen. Kansion päällä komeilee
tietenkin: ”Robotti von Rosenbergin tutkimukset” – kyseinen muisto oli
vapaa-aikojeni harrastus ja ”tutkimukseni” kattoivat dinosauruksista
lähtien kaikkea mikä tuntui kiinnostavalta.
Noihin aikoihin tuli myös luonto-ohjelmana Jacques Cousteaun
seikkailuista – ja sekin ruokki mielikuvitustani samalla tavalla.
Uimareissut vietin enimmäkseen veden alla ja tongin pohjamutia
merenalaisilla kaivausreissuillani esikuvani mukaisesti. Kiinnostus
luontoon ja eläimiin oli ala-asteella erittäin suuri – muiden
haaveillessa veturinkuljettajan tai poliisin ammatista – minulla
haaveena oli arkeologin tai paleontologin ura. Tämä urahaave kyllä
sinnitteli vielä pitkälle aikuisuuteen ja alat toki kiinnostavat edelleen.
TV:n lastenohjelmista on monia mainioita muistoja. Kylli-tädin sadut
ovat ikimuistoisia: ”Mutta mitäs sitten tapahtuikaan, siitä kerromme
ensi viikolla”. Pelle Hermannista puhumattakaan – äitiliinin
mantsikanmollukat plättyjen päällä ja Taikuri Maxin juonittelut Pellen
ihastusta kohtaan. Voihan änkeröisen känkeröisen könkkö – harmittaa,
että Veijo Pasanen kuoli niin aikaisin. Lapsena Pelle Hermannin
oheistuotekasetti soi usein nauhurissa täydentäen näin mainiota
kokonaisuutta – tässä voisi olla aihetta uudelleenjulkaisuun?
Ransu ja Pikku Kakkonen kokonaisuudessaan tuovat myös mainioita muistoja
mieleen – jopa Käytöskukkasen ontuva piirrostyyli on ikimuistoista
Suursyömäreineen. Tohtori Sykerö ja Pätkiksen Smurffit olivat
ulkomaisista sarjoista ehdotonta huippua – ne oli pakko katsoa. Muistot
näistä ohjelmista ovat vain positiivista nostalgiaa ja tunteita – ei
konkreettisia tekoja ja toimia. Tohtori Sykerö etenkin on kestänyt
vuosien kulumisen mainiosti – se on edelleenkin kelpo piirretty.
Muitakin laatupiirrettyjä oli, joissa tarina kulki mainiosti.
Peukaloisen retket ja Tao Tao samaten kuin ”Jaki ja Nuka” olivat kelpo
katsottavaa, jotka yleensä sisälsivät myös hyviä opetuksia. Toisin on
nykypokemonien aikana… Barbapapa oli mielenkiintoinen ohjelma – myös
läheisessä kirjastossa niiden seikkailuja tuli kirjoista seurattua.
Muutama vuosi sitten tuli marketin alekorista ostettua Barbapapan
seikkailuja VHS-kasetilla – ja tässäkin tapauksessa hohdokkaat muistot
hieman himmenivät, mutta siskontyttärelle nämä seikkailut kelpasivatkin
mainiosti.
Hieman myöhemmin telkkarista on erityisesti jäänyt mieleeni laadukkaat
Olipa kerran…-sarjat. Olipa kerran avaruus oli ensimmäinen mielikuvani
– taisi tulla samoihin aikoihin Taisteluplaneetta Galactican kanssa ja
ne olivat mainiota katsottavaa. Olipa kerran elämä ja Olipa kerran
ihminen -sarjat olivat myös mielenkiintoisia – samaa tuttua laatua.
Moni sarja, josta muistot olivat tehneet legendaarisen vaikuttavat nyt
vähemmän nautittavilta. Ritari Ässä oli pakkokatsottavaa, mutta nykyään
se hymyilyttää – samaten Taisteluplaneetta Galactica. Scifisarja V oli
”kovaa kamaa” aikoinaan – loppuosia ei saanut edes telkkarissa näyttää,
mutta nykymittapuulla sarja on todella vaisu. Mutta silti näitä
kuluneempiakin ohjelmia katsoo uteliaisuudesta mielellään.
Ehkä kouriintuntuvin muistoni on Safiiri ja Teräs -sarjasta, muistelin
että sarja oli todella jännittävä ja eräästä jaksosta taisin nähdä
painajaisia aikoinaan. Jaksossa muistan lentävän tyynyn jahtaavan
pikkulasta ja ilmeisesti tukehduttavan sen. Hiljattain kyseinen sarja
tuli uusintana – olin itsekin muistaakseni toivonut sitä uusintana. Voi
sitä pettymyksen määrää – sarjaa ei voinut katsoa hymyilemättä ja ihanan
karmaiseva muisto oli mennyttä iäksi.
Luonto-ohjelmat ovat aina olleet mielenkiintoisia – tosin ennen kuin
joku asiasta huomautti – niin en ollut huomannut itse dokumenttien
muuttumista. Aiemmin veriset raatelut ja saalistukset jäivät vähemmälle
ja kuva luonnosta oli liiankin yli-idyllinen. Nykyään kuva on
realistisempaa, mutta toisaalta suunta on ollut myös ”dokumentteihin”,
joista puuttuu tieto. Tietokoneanimaatioilla muodostetaan epämääräinen
tarina, jota höystetään faktatiedoilla – lopputuloksena ei ole
kunnollistä tietoa antava tuhti katselunautinto vaan visuaalinen
tykitys, jonne on syötiksi heitetty muutama fakta sekaan. Tästä
kehityksestä en tykkää ollenkaan.
Dallas oli aikoinaan suosittu kaikenikäisten keskuudessa – juonitteleva
JR herätti suoranaista vihaa, vaikkei nuorempana osannutkaan ajatella
että ohjelma olisi aika vaisu ellei häntä olisi ollut. Alkuaikoina en
olisi saanut edes Dallasia katsoa mutta olohuoneen ovelta sohvan
reunalta kurkistelin kuitenkin. Samalla aika usein käytin tilaisuutta
hyväkseni ja olin nukahtavinani lattialle – jolloin isäni kantoi minut
yläkertaan nukkumaan. Isän turvallisella olkapäällä oli mukavempi
matkustaa yläkertaan unten maille.
Viihdeohjelmat ovat jättäneet niin selviä jälkiä koko kulttuuriin, että
niitä ei välttämättä edes tunnista. ”Apuva” on edelleen yleinen
huudahdus saati sitten Kummelin jutut. Omatekoisia imitaattoreista kun
löytyy aina kaveriporukasta – enemmän tai vähemmän onnistuen
naurattamaan kavereitaan.
TV varmaan passivoittaakin omalla tavallaan, mutta monta uutta
tiedonjyvästäkin se on ainakin minulle tuonut ja vielä enemmän
puheenaiheita, muistoja ja tunnelmia vuosien takaa muistuu mieleen juuri
tv-ohjelmien kautta.
Positiivisten tai muidenkin muistojen vuoksi tulee nykyään hankittua
itselleen vanhoja ohjelmia, joita tuli telkkarista tuijoteltua. Hyllystä
löytyy niin Kylli-tädin satuja kuin Nalle Luppakorvaa ja Nukku-Mattia –
Barbapapaakin. Omasta mielestäni laadukkaita lastenohjelmia haluaa
säilyä ja hankkia sitä varten, että joskus omat lapseni niitä katsovat.
Silloin voi jättää merkityksettömät Teletapit ja Pokemonit ja muut
katsomatta ja keskittyä sisältörikkaampaan lastenohjelmaan.